Vuonna 1850 preussilainen lääkäri Rudolf Filsau ja muut havaitsivat, että hermosäikeiden uute sisälsi epätavallista ainetta.
Vuonna 1877 saksalainen fyysikko Otto Lehman havaitsi nestekiteytymisilmiön polarisoivalla mikroskoopilla.
Kasvifysiologi Federer Leinitzer havaitsi 14. maaliskuuta 1883, että kolesterolibentsoaatilla on kaksi sulamispistettä, kun se sulaa.
Vahvistettuaan löytönsä toistuvasti vuonna 1888, Leinitzer alkoi kuulla saksalaista fyysikkoa Lehmania. Lehman rakensi tuolloin lämmitystoiminnolla varustetun mikroskoopin tarkkailemaan nestekiden jäähtymistä ja kiteytymistä, mutta siitä lähtien Lehman on keskittänyt kaiken energiansa tämäntyyppisiin aineisiin.
& quot;Molecular Physics" julkaistiin vuonna 1888. Tämä on yhteenveto hänen tietämystään materiaalifysiikan alalla tänä aikana. Erityisesti hän ehdotti kirjassa mikroskoopin tutkimusmenetelmiä, kristallimikroskoopin ja joidenkin sillä tehtyjen havaintojen kautta.
1900-luvun kemisti Volland käytti kokemustaan ennustaakseen, minkä tyyppisellä yhdisteellä on todennäköisimmin nestekideominaisuuksia, ja sitten syntetisoi yhdisteen saadakseen tämän tyyppisen yhdisteen ja sitten Lehmanin':n nestekideominaisuudet. teoria todistettiin.
Vuonna 1922 ranskalainen Fried analysoi huolellisesti olemassa olevat nestekiteet ja jakoi ne kolmeen luokkaan: kolesterisiin, smektisiin ja nemaattisiin.
Friedin':n vuosina 1930–1960 tekemän analyysin jälkeen nestekiteiden tutkimus tuli tilapäisesti pohjaan. Jotkut ihmiset sanoivat myös, että ajanjakso 1930-1960 oli tyhjä aika nestekidetutkimukselle. Syynä lienee se, että nestekiteille ei tuolloin löydetty käytännön sovellusta. Tänä aikana puolijohdeelektroniikkateollisuus on kuitenkin saavuttanut poikkeuksellista kehitystä. Jotta nestekiteitä voidaan käyttää näytöissä, läpinäkyvien elektrodien kuvioinnin ja nestekiteiden ja puolijohdepiirien integroinnin mikrovalmistustekniikan on oltava välttämättömiä. Puolijohdeteollisuuden kehityksen ja edistymisen myötä näistä tekniikoista on tullut kypsiä.
Piipuolijohteita on kehitetty 1940-luvulla käyttämällä N-tyypin puolijohteita, jotka johtavat elektroneja, ja P-tyypin puolijohteita, jotka johtavat reikiä muodostaen PN-rajapinnan, joten diodit ja transistorit keksittiin. Koko virtausfunktion toteuttamiseksi AC:sta tasavirtaan piirissä käytetään diodeja, mutta vahvistusfunktion toteuttamiseen käytetään elektroniputkia. Tällaiset suuret ja tilaa vievät komponentit voidaan korvata kokonaan puolijohdediodeilla ja -transistoreilla. Elektroneja ei tarvitse lähettää tyhjiöön. Niin kauan kuin ne ovat kiinteässä, erityisesti erittäin ohuessa kalvossa, tasasuuntaus- ja vahvistustoiminnot voidaan toteuttaa siten, että elektroninen piiri voidaan toteuttaa. miniatyrisointi. Seuraavaksi optisen käsittelytekniikan käyttö elektronisten piirikuvioiden, mukaan lukien diodit ja transistorit, ohenemiseen ja miniatyrisointiin. Tätä tekniikkaa kutsutaan lyhyesti litografiaksi.
1900-luvulta 1960-luvulle integroitujen puolijohdepiirien kehityksen myötä elektronisia laitteita on pienennetty. Edellä mainitun tekniikan edistyminen on välttämätöntä sovellusta varten teollisissa nestekidenäyttölaitteissa. Materiaalien lisääntymisen, tieteen ja materiaalien sekä tekniikan kehityksen sekä uusien näyttötilojen ja joidenkin ajotekniikoiden kehittämisen myötä nestekidenäyttötekniikka kehittyi nopeasti.
Puolijohdeintegroitujen piirien kehityksen myötä 1960-luvulla elektroniset laitteet on pienennetty.
Vuonna 1968 GH Heilmeier yhdysvaltalaisesta RCA Corporationista julkisti teollisen LCD-näyttölaitteen, joka käyttää DS-tilaa. Sen jälkeen amerikkalaiset yritykset aloittivat ensimmäisen kerran digitaalisten rikkikoodattujen LCD-kellojen käytännön kokeen.
Vuonna 1971 sveitsiläinen yritys valmisti ensimmäisen LCD-näytön.
